Pikku eli Piku (Paavo Paution juttu myöhemmästä Sepän Pikusta)

Kuvassa Paavo ja Piku


Paavon (Pajulan Matin eno) viesti Sepän Erkille alkaa ...
Sepän Erkki, muistatko naapurin pojan Wirsun eli Anttilan Paavon?

Näin raahelaisessa joululehdessä tutun naapurin miehen kuvan, eli Sepän Onnin, isäsi. Pidin kirjoituksestasi ja ajattelin että olet kenties kiinnostunut allaolevasta Pikun syntymähistoriasta...
.............................................................................................
No Erkkihän tietenkin kiinnostui ja Paavon tarina jatkuu ...

Porstuan puoleisesta ikkunasta näkyi paitsi kirkonkello myös
pitka piharakennus ja sen päädyssa kolmiruutuinen ikkuna, jonka
oikeanpuolkeinen särkynyt ikkuna oli pahvilla korvattu. Siellä
sisällä tiesin hevosen tai kahden hevosen asuvan ja sinne isän
käsipuolessa, kun pääsin jaloileni, kuljin iltaisin illastamaan
hevosia ennen nukkumaanmenoa...


Oli kuuma kesä vuonna 1940 ja olin jo 12 vuotias pojanmarri ja
hevosiin kiintynyt. Nyt tiesin tallissa asuvan Lempin yksinään,
jonka varsomista innolla odotin..


Lempi oli kulkuri, jonka isä oli talvimarkkinoilla vaihdatttanut
entiseen hevoseen. Kaupan "myötäjäisinä" entinen omistaja väitti
tammaa kantavaksi. Kevättalvesta isä sanoi:"Kyllä siellä potkii"
ja kehotti minuakin panemaan pienen käteni Lempin mahan alle ja
siellähän potki.


Kesäkuun lopussa Lempi sai "äitiyslomaa." Tallissa oli kaksi
pilttuuta, väliseina purettiin, soimi jai paikalleen ja kantava
tamma sai rauhassa odotella uuden elämän tapahtumaa, varsan
syntymää...

Toinen hevonen oli saanut väliaikaisen kortteerin naapurin,
Öystilan Heikin, ulkohuonerakennuksesta. Isä toimitti sillä
ajurinvirkaa, niitti iltaisin pyörtänöita naapureiden,
viskaali Lagerlöfin ja Ingmannin rehtorskan laajoilta
pihamailta. Lempihän tarvitsi suuruksen lisaksi heinätukon
silloin tällöin turpansa eteen....

Heinäkuun alussa isä sanoi äidille keskella yötä tosi
hiljaa:"Kyllä siella nyt alkaa tapahtua". Arvaat etta sellaisen
viestin varmasti kuulin silla innokkaimmin odotin juuri minä
uutta tulokasta ja ihmeellista tapahtumaa, varsan syntymää....


Sieltä tuli esiin valkoisen kalvon sisälla, jonka Lempi-äiti
tajusi repiä auki, pruuni mustajouhinen varsa. Isän kanssa sitä
säkeilla ja vanhoilla loimilla kuivattelimme kilpaa Lempin
kanssa, joka onnellisena nuoli vastasyntynytta. Yritimme
ja saimme varsan jaloilleen ja Äiti-Lempi vikisten yritti
ohjailla pienokaista "maitolähteille'. Löytyihän sieltä
imemistä, varsa koikkelehti kuin juopunut pitkin seiniä, mutta
arvaa mitä? Jo iltapäivästa tuo ihmeellinen luontokappale
laukkasi pitkin pitkää pihamaata, kun isän kanssa marhaminnasta
veimme Lempin ulos... Huomattiin tulokas tammavarsaksi,
valkoinen sukka toisessa takajalassa, ja tähti otsassa...

Aluksi ristin sen Tähdeksi, mutta eipa aikaakaan, kun se sai
hellyttelyn myötä nimen PIKKU, ja siita tuli minun rakkain
lähimmäinen moniksi vuosiksi eteenpain...

Lempin "äitiysloma" tyssäsi pariin viikkoon. Ei muuta kuin
"puikkojen väliin", niinkuin isälla oli tapana sanoa, ja
tienestiin. Pikun maailma laajeni kotikartanosta pienen Raahen
kaduille. Tuli maantieto tutuksi. Pohjosessa oli vetinen
upottava KIrkkolahti, lännessa Pohjanlahti saarinen, jotka
myohemmin tulivat Pikulle tutuiksi kaupungin
hevoslaitumena.Idässa oli Ojelmus, Ouluun johtava tie ja
eteläntulli nykyisen Härkätorin liepeille. Pikku sai
juosta tuhtina äitinsä vierellä, milloin 10 metria edellä,
milloin perassä, kun unohtui "tutustumisretkille" ihmisten
pihoille. Vastaantulijat hän oppi erottamaan: semiskat matkalla
seminaarille, maalaiset,jotka täyttivat seutunkaupan pihan jo
pelkasta hajusta. Halmetsalo posteljoonin puvussa oli tuttu
näky, samoin Ruonan nokiset työmiehet pyörien selässä.
Herrasväen erotti vaatturi Pekkalan tekemistä puvuista.
Sellaisia herroja kravatteineen olivat kaupunginviskaali,
apteekkari jne. Jyräsen leipomon ohi oli vaikea kulkea, koska
Pikun olin jo hellinyt leipäpaloilla keittiönovella., ja tuoreen
leivän ja pullan haju levisi kadulle asti. Tuttuja
osoitteita olivat VR:n makasiinit, Korppilan olutpanimo, josta
kuskattiin kaljaa ja limunaatia Toivo-kahvilaan ja seminaarille,
joka osan ajasta toimi alokkaiden koulutuskeskuksena Siellä
kului "Valenciaa" rutkasti.

Jaakobinlahteelta ajettiin tynnyrikaupalla vettä ja Riipakan sahalta rimoja ja kilpukoita. Sahalle nyt oli Lempin helppo kääntya Lapaluotoon menevalta
tieltä. Jo pelkan tuoreen sahatun puun haju sieraimissaan
ohjasi perille. Minä poikasena ja Pikku lapsena
kuvittelimme omistavamme omia peltoja. Oli asiaa Mattilan
kevolle, hautausmaan vieressa oleville pottusaroille,
Antinkankaalla oleville kolmelle saralle. Meillä oli Lahentaus,
joka oli mieluisin osoite etenkin Pikulle, koska siellä oli
aidattu Kirkkolahdesta erotettu laidunmaa... Ensin Pitkänkarin
sillan yli, sitten sivutieta oikealle. Ensin oli Haikaran
Aapon pellot, sitten meidän lato, peltosarat, jotka viettivät
laitumelle ja jonne pääsi sarkojen sivuja kulkien, ei
heinikoita tai viljankasvua polkien. Ajan kuluessa ja
ymmärryksen kasvaessa, aikaisten puheita kuunnellessa tajusin
ettemme me niin mitään maita omistaneet, Kaikki olivat
kaupungilta vuokrattu, pala sieltä ja toinen täältä.. Välikö
hällä.

Kävin poikakansakoulua, sain kerran syystalvesta
kaspohjaset saappaat ja aamiaistunnilla syöda keittolassa hyvää
kauravellia mahan taydelta ja sulatella sita kansakoulun laanan
kaivonkannalla maaten ruokatunnin ajan. Se oli "luontaisetu"
köyhan lapselle. Ei tarvinnut juosta ruokatunnin aikana kotiin
aamiaiselle niinkuin Jortamon Aimo tai Aurion Esko.

Tunnustan etta lellin Pikun piloille. Se sai aina namupalan
ennenkuin portista lähdettiin taipaleelle. Koti toimi
Katinhännassa, Pitkäkatu 14:ssa. Huoneet olivat peräkanaa kuin
junanvaunut. Ensin keittiön porstua, sitten keittiö, välikamari
ja yhden porrasaskelman ylempänä sali, jonka ikkunat katsoivat
kadulle. Köökin ja välikamarin ikkunat olivat pihanpuolella
kohti Öystilaa. Pikku oli saanut jo omat päähiset ja
marhaminnan. Talutin Pikun eteisen kolmeporrasta ensin
keittiöön, sitten keittiön läpi välikamariin, jossa sokea
mummu (äidinäiti, 80-vuotias) makasi tai istui sängynlaidalla.
Talutin Pikun sivuttain mummun eteen ja sanoin:"Katso Mummu
kuinka iso Pikku on." Entinen sokea talonemänta sai käsi
varsan lautasella "nähdä" varsan koon. Ja äiti huusi
keittiössä:"On se tuo poika, kun tuo hevosen huoneelle.

Pikulla oli kaupunki täynnä ihailijoita, silla hän oli ainut
lajissaan, hevosen varsa. Kun palasimme Lahentakaa
laitumelta, letitin sen harjan ja rustasin kukkia:
horsmaa,päivänkakkaroita, niittyleinikkiä, puna-apilaa ja niin
edelleen myos otsalle etutukkaan. Isästä se oli joutavaa
ja hän vain totesi:"On se tuo poika somas". Kaupungissa
oli ajureita hevosineen kymmenittäin, autoja ei ollut ja
hevospelilla ajettiin huvimatkatkin. Oli erikseen
kirkkoreki, jolla vietiin taksin tavoin ihmisia
maaseudullekin. Meillä oli kaupungin "Kyytiasema"(vastasi
maaseudun kestikievareita, ilman majoitusta). Aina oli oltava
hevonen valjaineen ja ajopeleineen valmiina jos kyytia
kysyttiin. Isällä oli tapana sanoa:"Lähetkö heittään kyyvin".
Hän ei koskaan kysynyt, etta onko läksyt luettu. Niitä ei oltu
tehty, mutta tottakait lähdin ja halusin...Kyytiasema toimi
Raahesta noin 30 kilometrin säteellä. Pisimmät matkat olivat
Siikajoelle, Piehinkiin ja Vihantiin. Isa oli alunalkaen alkanut
kouluttaa minusta hevosmiestä ja ajuria. Han onnistui, minä olin
molemmissa hyvä ja tein asioita mielelläni, en isan
mieliksi. Isä ja äiti olivat hyvänsopuisia, eivätkä
keskenään riidelleet, niin erilaisia kuin luonteeltaan
olivatkin. Äiti kova maaraaja, isä myötäeläjä. Äiti oli
päättänyt kouluttaa pojasta "herran". Pakotti koulutielle ja
minä kävin koulua ajurin kuskipukilta ja selvisin aina luokka
luokalta. Äiti, joka oli kaynyt kiertokoulua, oli pannut ehdoksi
vain: "luokalle ei jääha". En kaynyt koulua edes
"korvakuulolta". Ajatukset olivat muualla kuin Kurjen Lyylin
ruotsinkielen datiivissa tai Reinilan Ruutan vaatimassa
geometrian teoreeman ratkaisussa. Ajatukseni kulkivat
"hevosteitä", missä mentiin kuorman kanssa, kaatuiko rimakuorma
Olutpruukin mäkeen ja miten Pikku asian kenties ilmaisi
Äiti ja isä eivat "ajurin urasta" keskustelleet. Eivät myöskään
koulunpenkillä istumisesta. Oli arkielämän kiireet ja päämäärät
olivat Luojan määrättävissä.

Pikulla toinen kesä meni kaupungin hevoslaitumella. Se oli seminaarin
takana Ilolinnalle menevan tien molemmin puolin oleva metsikkö, mutta
saaret kuuluivat siihen myoskin. Fantti, Iilainen, Reiskari,
Ämmä jne. Aava Pohjanlahti oli äärimmäinen raja... Raahen Sautu,
paikallislehti tuli joka kotiin, mutta ei siinä kerrottu, missä
Anttilan Pikku kulloinkin majaili. Aina kuitenkin
hevosporukoissa, milloin myrskyllä ja sateella Reiskarin
suojaisessa kuusikossa, milloin hevaslauma nähtiin Iilaisen
rantaruohikossa kauniina kesäpaivänä. Ihmisten
suupuheitten kautta isä ja minä tiesimme missä päin Pikku
kavereineen majaili...

Sitten isän korviin tuli tieto, etta Pikku oli nähty Kellossa.
Isälle tuli hätä käteen: Puuton kallioinen pieni luoto
ilman suojaavaa "puupiikkiä" tai syötävää ruohoa oli tuo etäinen
Kello, jonne Ämmästa oli toistakilometrin uintimatka. Ajoimme
isän kanssa Ilolinnan nokalle pyorillä, siitä vernekyydillä
Ämmään ja sieltä veneellä edelleen Kelloon. Siellä kyyhöttivät
Pikku, toinen varsa ja kolmantena aikuinen hevonen. Ei muuta
kuin Pikku suitsiin, vene vesille, mina soudin ja Pikku ja
seuralaiset tulivat perässa isän ollessa takatuhdolla suitsissa.
Varsat olivat kaunis näky meressä. Pää koholla, lautanen ja selkä
vesirajan ylapuolella hohtaen ne uivat veneen perassä.
Vanha jonkun siirtolaisen kaakki oli uupua kesken
uintimatkan ja hukkua. Vain sieraimet tuhisten veden
pinnan ylapuolella se jaksoi rantaan.

Jätimme Pikun Ämmään. Vihasia emme olleet Pikulle, tajusimme,
etta seikkailumieltä, tutkijaa nuoresssa varsassa oli. Isä
jaksoi, pitkä työpäivä oli takana, mutta rakkaus
luontokappaleeseen, omaan Pikkuun antoi voimia.



Kilpaa Pikun kanssa opimme 'ajurinammattia". Pikku sai jo lapsena haistella valjaita, ja minä opin ja selitin sille, mitkä ovat silät,mäkivyöt,hamutat, ruomat, luokka, marhaminta ja kuolaimet.

Hevosen suuhun piti hevosmiehen tutustua. Seurasin miten pikku sai maitohampaat, miten ne lähtivat pysyvien hampaiden tielta ja vuosi vuodelta kun uusi hammaspari kasvoi saatoin tarkkaan määrätä ijän..

Yleensä vanhempi hevonen, joka on saanut täyden hammasrivin ja kuluttanut poskihampaitaan, on se hevosen ijän määritys, jonka muka taitavat hevosmiehet taitavat...


Kartion paja ,jossa hevosia kengitettiin, tuli meile molemmille tutuksi.Se oli Rientolan takana, siis Pohjantullissa. Hevosten kengät kuluivat mukulakiviä rampatessa. Joskus ajettiin niin etta kipinät vain lensivat kun kaviot hakkasivat kivikatua...Pikku sai olla avojaloin toiseen rekivetoon asti. Kuljimme mekin Lempi-äidin mukana ja Pikku sai "manikyyria ja pedikyyria". Kasvavia kavioita piti vuolla ja viilata, ettei lattajalkaa syntyisi, pystykavio vaikutti jalan asentoon...
Kotona nostelin ja koputtelin kavioita, jotta "asia olisi mennyt perille," eli Pikku ei sitten olisi taysin avuton kun kengät toisena rekivetona asetetaan.

Luinhan minäkin kaiken mahdollisen tiedon"Hevosviestista". Sellainen hevoslehti ilmestyi ja keräsin välikamarin oikeanpuoleiseen ylälaatikkoon vuosikerran toisensa perään. "Kirrinkurri," senaikainen Suomen nopein ravuri, oli minun suosikkini. Oli herännyt hevoskasvatuksen aika Raahessakin. Kuivalan Samppa oli perustamassa Raaheen Hevosyhdistystä, ja kantakirjaori ,Niklas, punarauvikko hankittiin, joka oli astutusta varten Kuivalan tallissa.

Pidettiin hevosnäyttely entisen Palokunnan talon pihalla. Tuomaristo istui talonrappusilla ja minun vuoro tuli taluttaa Pikku tuomariston eteen varsojen sarjassa. Olin Pikun kanssa kotona harjotellut, miten seistään yhdessä kohti, jalat ei harottaen vaan tasaisesti ja pää komeasti koholla kun minä olen päitsissa...
No arvaat että ensimmäinen palkinto tuli ja kunniamaininta,vaikka Pikku oli "lehtolapsi" Isästä ei ollut tietoa ja äiti-Lempi oli tavallinen maatiainen, mutta paasihan Pikku nyt ainakin näytille ja kirjoihin, vaikkei "kantakirjoihin" tulisi myöhemminkään asiaa..


Ensimmaisena rekivetona meilla oli pieni "sipikka" ,Yhden istuttava ajoreki käytossä. Siihen rustasimme isän kanssa lyhyet aisat, harjottelimme" puikkojen väliin" menoa. Valjaat olivat"kotitekoiset". Oli sodanjälkeinen aika ja kaikesta oli pulaa...Isä oli punonut paperinarusta ruomat, oikeiden puutteessa. Totuttelin Pikulla ajamista hissun kissun. Isä oli sanonut etta jos varsa pillastuu, niin ohjaat sen aina päin seinää...
Oli rauhallien vasta lunta satanut pyhä-aamu.Ajoin Kirkkokatua kotia kohti. Pekkatorin pohjoispäässa leijaili joku pahanen ruskea käärepaperin palanen(ehka noin 20X30cm). Kun se pääsi Pikun pään ylapuolelle, ei muuta tarvittu. Täyttä laukkaa ja vasten viinakaupan seinää(viinakauppa oli slloin siellä torin eteläpuolella)niinkuin isä oli opettanut ja se oli kovaa menoa. Siihen valjaat levisivät, ruomista jäi vain muistot. Otin luokan toiselle hartialle ja palasimme Pikun kanssa hyvinä kavereina, kokemusta rikkaampina kirkkomäkea, siita vasemmalle Cortenkadulle, oikealle Pitkällekadulle ja kotipihaan.

Ei muuta kun jalkapelillä vedin itse aisojen välissa sipikan kotipihaan myöhemmin päivän kuluessa."" No, mita me pienistä" totesi isa.

Toisena rekivetona Pikku sai kengät jalkaansa ja sai ruveta
ammattilaiseksi eli ottaa päähevosen tehtävän. Kuka se toinen
hevonen oli, oliko enää Lempi, ei tule mieleen, mutta Pikun piti
pitää meidät nyt leivässa ja särpimessa eli astua joka arkiaamu
aisojen väliin. Ajopelit vaihtelivat, milloin pitkät lavat,
milloin vesikärryt, sontalavat tai ajoreki... Tuli tutuksi
monenlaiset askareet. Piti olla peltotöissa vuodenajoista
riippuen, milloin sahrojen välissa potunpanoaikaan, milloin
sänkiauran edessää talvella heinäkuormaa vetämässä
jne... Ja jos puhelin kilahti ja tarvittiin
esimerkiksi muuttokuorman viejää, oltiin valmiina. Oli
tavallista että 4500 asukkaan pienessä Raahessa oli
talonomistajien lisäksi vuokralaisia ja alivuokralaisia. Kun
jossain vapautu parihuoneet, hellahuoneen vuokralaiset muuttivat
ahtaudesta väljempiin tiloihin..Seutunkauppa oli isän ja Pikun
vakituinen työpaikka. Radan varressa oli mm. Seutun kaupan
makasiini. Sinne rahti tuli melkein päivittäin ja tie etelän
tullin läpi Harjuhaahdon, Toppilan ja Kuivalan ohitse oli
jokapäiväinen maisema Pikun silmissä. Kuivalan Samppa ja
isä olivat jo Siikajoen ajoilta "henkiystävät". Pikku oppi
poikkeamaan Kuivalan pihaan "epävirallisestikin". Pojat eivät
olleet tulleet viela neitihevosen mieleen, kunnes Pikku
viisivuotiaana itsepäisesti kääntyi Kuivalan pihaan. Lempi oli
syttynyt äkkiarvaanmatta neitihevosen mieleen, ja Niklas-ori oli
kuuluisa "hurmuri" kaupungin ja ympäristön hevosten
mielestä... Voit vain arvata, mitä Pikun ja Niklaksen
välillä tapahtui. Lempeä kesti vain sen yhden ainoan kerran,
mutta se oli kylliksi: Pikku oli kantava täys'ikäinen tamma.

Jälleen alkoi isän ja minun kiihkea valmistautuminen jo
kevättalvesta uuden varsan tuloon. Ja hyvinhän se onnistui.
Pikku sai olla tiuhtina tallissa ja hopeanvärinen varsa oli tuon
pruunin tamman ja rauvikko-oriin rakkauden tulos... Kaunis
kuin mikä ja Pikku hyvä äiti. Mietimme kovasti minkä värinen
hevonen tuosta hopeanvärisestä kaunokaisesta
tulisi...Orivarsasta alkoi tulla perusväri esiin. Isä kutsui
sita "kesämustaaksi". Varsa oli musta, muttei pikimusta, ja
kesäksi hallavoitui ruskehtavaksi....Pikkuhan oli lajissaan
ainutlaatuisen virea, "kevytkenkäinen" pitkäkoipinen, ei
tanakkaa tekoa, kevytjouhinen ja mielestani annos
"eksoottisuutta"olemuksessa. Vähän niinkuin etelän kuumaveriset.
Sensijaan varsa peri isänsa ulkonäön ja luonteen. Laiska pökäle,
raskasliikkeinen eikä ollenkaan äitinsä kaltainen.. Myimme
sen ruunana johonkin maasedudulle, jonne se sopi paremmin
kuin kaupungin kadulle kaunistukseksi, kuten Pikku.
Ensimmäistä kesää kun Pikku oli tiuhtina varsoineen tallissa,
oli isä lauantai-iltana jättänyt tallin oven raolleen.
Jatkanut rautalangalla ovan hakaa... Mitä pikku keksi sinä
kesäisenä valoisana yönä. Raplas huulillaan niin kauan
haanjatketta, etta sai oven auki...Aamulla kun isä heräsi, näki
ihmeekseen tallin oven olevan selällään, ja tallin tyhjän... Isä
arvasi: Ei muuta kun pyöränselkään ja Lahentaa -laitumelle.
Sieltähän kadonneet löytyivät kaikessa rauhassa Kirkkolahen
aidatulta laitumelta. Isä ihaili Pikkua.. Oli johdatellut
lapsensa lahjakkaasti saran reunaa ojan vartta
rantahakaan. Peltosarkoja ei oltu rampattu eika alettu
syömään viljapellon vehreää kasvustoa..." Laitumella sitä piti
olla", ajatteli Pikku ja isä ylpeanä ajoi pyörineen kotipihaan
takaisin, ehti aamukahville ja kertoi kokemuksesta lopun
ikäänsä. Mainitsi aina Pikusta erikseen:"Oli se kun ihimisen
ajatus, vain puhetta vailla".


Vuonna 1949 alettiin maksaa kansaneläkettä. Koskaan isälla ei ollut ollu vakituista kuukausiansiota. Meidän toimeentulo oli perustunut äidin kekseliäisyyteen: markkina -aikana makasi maalaisia kylkikyljessä keittiön lattialla, samoin kiertävät markkinakauppiaat olivat vallottaneet salin. Oli vuokralaisia ja alivuokralaisia.Isä oli sairastanut astmaa vuosikymmenia. Isä oli laiha, leiniä tekoa, mutta sitkeä... Joutui esim. kantamaan junanlastia purettaesa Seutunkaupassa 100-kiloisia jauhosäkkejä makasiinin toiseen kerrokseen. Hevosen myynnista ja ajurinammatin lopettamisesta puhuttiin päivittäin. Vuonna 1947 kevätmarkkinoiden aikaan, minä nousin pitkille lavoille ja ajoin komeasti kumirattailla "konilanssille" Olutpruukin mäen alapuolelle. Pikku ja kumirattaat herätti huomiota maalaisissa. Kävin kauppaopistoa ja olin lukenut Kankaanrinnan opastuksella Kauppaopin läpi. Nyt siis koulunkäynnistä olikin yllättäen apua. Olin taitava myyntimies... Sain maalaisen kyytiin ja koeajoimme Pikkua kumirattaiden edessä ja suoraan meidän pihaan. Isä oli joskus maininnut että jospa siita saisi 90 000markkaa. Äiti taitavana kahvitti maalaista ja minä sanoin hinnaksi 95 000. Se oli korkein hevosesta maksettu hinta niilla markkinoilla. Missä isä lie sillä hetkellä ollut. Siihen minun osani kaupanteossa loppui. Oli ruokatunnin aika ja minä juoksin kuuntelemaan lisää sivistävää tietoa myynti- ja osto-opista rehtori Kankaanrinnan kuivasta suusta. Mutta kun tulin kotiin. Käsittämättömän kauheaa oli tapahtunut Pikku oli jättänyt symtymäkotinsa. Minä juoksin paskamakiin ja itkin niin etta seinät tärisivät. Isä oli nyt toimeton elakeläinen. Kansaneläkettä rupesi tippumaan, mutta ikävä kalvoi mieltä, ei raskas ammatti vaan Pikun yllättavä, hätäinen menetys. Minä olin nuori, elämä edessä ja "herkkuja" täynnä. Sotaväkeen menin ja sitten löytyi työpaikka"kouluakäyneenä" Kemin postissa postimerkkejä liimaamassa. Oli vuosi 1953 ja syysmarkkinoiden aika. Minä olin palannut takaisin maailmalta Raaheen ja istuin Raahen Seminaarissa koulunpenkillä kaksi vuotta. Isä kertoi minulle ruokatunnilla nähneensä Pikun huonoissa käsissä hevosmiesten " kiertopalkintona" Rakkaus ei ollut koskaan kadonnut isän ja oman kotikasvattinsa välillä. Kävimme tervehtimässä Pikkua ja olin varannut leipäpalan taskuuni. Pikku tunsi meidät, hamusi leipäpalaa taskustani ja nosti etustaan. Sen olin hänelle jo varsana opettanut. Hyvä naapuri ja isän henkiystävä astuu nyt kuvioihin. Minä käyn koulua, ja nyt en oikein tarkkaan tiedä, mitä noiden kahden miehen, isän ja Onnin välilla tapahtui. Tapahtui se isälle tärkein, etta Pikku sai uuden ja lopullisen,pysyvän osoitteen meidän naapurissa Sepän tallissa. Mina luulen etta se polku ei päässyt ruohottumaan meiltä Sepan talliin Pikun luokse. Senkin tiedän, etta Pikku lahti "viimeiselle matkalleen", nousi Karjapohjolan autoon Onnin ja Isän saattamana.....

PP