Eran muistelmia

Lapsuus- ja nuoruusmuistoja (Saat kuvia suuremmaksi näpäyttämällä!)

Ensimmäinen muistikuvani lapsuudestani on veljeni Matin syntymä. Asuimme silloin Pattijoen Märsylässä. Oli elokuun 8. päivä 1941. Olin silloin alle kolmevuotias. Syntymästä muistan sen, kun äidin sisko Hilda tuli meille ja kielsi meitä menemästä peräkamariin, koska äiti oli saamaisillaan vauvaa. Vähän ihmettelimme menettelyä, koska emme tienneet mitä siellä oikein tapahtuu. Sitten kun tapahtuma oli onnellisesti ohi, täti antoi luvan mennä kamariin ja muistan kuinka kävin viemässä äidille voileipää. Sen enempää muistikuvaa ei minulle ole tästä tapahtumasta. Ei edes sellaista oliko syntyjä poika vai tyttö. Tämä asia selvisi kyllä aikanaan, että Mattihan se oli.

Samaisesta Matista on toinenkin lapsuusmuisto. Asuimme silloin Relletin Murrossa. Meitä penskoja oli silloin vain neljä: Antti, Erkki, Elma ja Matti. Eräänä iltana me kolme ensinmainittua olimme hyvin villillä päällä ja juoksimme Murron ison tuvan lattiaa ympäri. Matti istui keskellä ja katseli hurjaa menoamme. Hän ei ollut vielä koskaan ottanut yhtään kävelyaskelta, mutta meidän siinä ympyrää kirmatessamme, Matti yht”äkkiä nousi pystyyn lattialta ja lähti taapertamaan muiden mukaan. Sitä en muista, miten hyvin kävely tai juoksu häneltä onnistui, mutta mukaan piti päästä, vaikka taidot eivät aivan muiden menijöiden tasolla olleetkaan.


Papan karkit

Oli kesäinen päivä jolloinkin neljäkymmenluvun alkupuolella, kun pappamme Ville oli käymässä Raahessa ja toi tuliaisinaan meille lapsille silloin niin harvinaista karkkia. Muistan hyvin, kun istuimme kaikki neljä Murron aitan portaille, kun pappa otti taskustaan lakritsipötkyn ja tupestaan puukon antaen meille kaikille vuorollaan pienen palasen lakritsia.

Ensivaikutelma oli outo, koska emme koskaan olleet saaneet karkkia, mutta muutaman palasen syötyämme olisimme varmaan halunneet sitä lisääkin. Pappa oli kuitenkin vanhan ajan mies, eikä tuhlannut rahojaan turhuuteen, joten muistaakseni vain kolme pötkyä oli jaettavana kaikkien neljän kesken. Tämä oli kuitenkin niin mieliinpainuva tapahtuma, että vieläkin hyvin muistan tällaisen tapahtuman, vaikka monesti tämän jälkeenkin olen saanut karkkia

Samaisesta Murrossa asumisesta on jäänyt mieleen monta muistoa, joista ensimmäisenä tulee mieleen sähkön tuottaminen polkupyörän avulla. Meillä Murrossa oli talvisin kortteeria savottamiehiä, koska lähettyvillä oli metsätöitä useana talvena. Iltaisin, kun savottamiehet tulivat metsästä ja asettuivat iltapuuhiinsa ruokittuaan ja illastettuaan sitä ennen hevosensa, tuli yleensä niin pimeää, että sahan viilaus ja kirveen teroittaminen ei tahtonut oikein onnistua, keksi joku miehistä, että laitetaan polkupyörä lattialle nurin päin ja siitä johto kattoon polttimoon. Illan kuluessa ja miesten kertoillessa päivän tapahtumia ja siihen aikaan muodissa olleita kummitusjuttuja, joku miehistä aina vuorollaan pyöritteli hiljalleen pyörän ratasta jolloin katossa oleva polttimo antoi himmeää valoa. Tätä keksintöä käytettiin aina talvisin, koska muutakaan parempaa valonlähdettä ei ollut.

Kerran Raahessa käydessään isä oli saanut jostakin ostettua "karpiitilampun". Lamppu oli paljon enempi valoa antava kuin polkupyörän poltin. Mutta nälkä kasvaa syödessä. Eräänä iltana, olikohan jokin lauantai, miehet olivat tyytymättömiä lampunkin valoon ja joku uskalias keksi, että pannaanpa lamppuun tenttua. Niin tehtiin ja kun tulitikulla yritettiin panna tulta lamppuun, se räjähti palasiksi. Kukaan ei kuitenkaan loukkaantunut, mutta lamppukokeilut loppuivat lyhyeen. Oliskohan äiti antanut painavan mielipiteensä asiasta, joten ukot lopettivat kokeilut siihen.

Ei se ole kumma juttu, vaikka nytkin hevoset vähän kiinnostavat, sillä ensimmäinen muistoni hevosista on, kun Relletin savottojen aikaan eräänä päivänä isä oli tuonut metsästä kuorman halkoja. Pihalla oli pino myöskin samoja puita, josta pinosta täytettiin kuormia tarpeen mukaan.

Meidänkin hevosen kuormaan lisättiin puita melko paljon ja isä varmaankin ilkikurisillaan sanoi Antille ja minulle, että pojathan ne käyvät viemässä kuorman Relletin asemalle.Eihän meitä miehenalkuja tarvinnut kahdesti käskeä, vaikka olimme vasta, Antti noin seitsenvuotias ja minä viisivuotias. Renttevänä läksimme kuormaa viemään. Kyllä meinasi tulla suru puseroon, kun kuorma oli vähällä kaatua. Onneksemme ei kaatunut. Olihan meillä mukana toisiakin hevosmiehiä kaiken varalta, mutta niin me vain kuorman veimme perille ja saatiin vielä purettuakin. Oli se isä vähän ollut huolissaan ja varmaankin saanut äidiltä sananrieskaa.

Hevosista tulee mieleen toinenkin juttu. Isä oli tapansa mukaan ollut Raahen markkinoilla ja olikohan pikkupienissään ostanut tuntemattomilta miehiltä hevosen. Hevonen oli musta tamma ja meille pojille oikein mieluinen, koska oli rauhallinen ja sävyisä. Vain muutaman päivän meillä hevosena oltuaan tamma koki seuraavaa: Tuli kaupungista virkavaltaa ja veivät hevosen pois. Ilmeni, että hevonen oli varastettu, eikä isä voinut mitään sille, että se vietiin. Hyvä ettei isä saanut syytettä varastetun hevosen ostamisesta, mutta kauppahinta meni sen siliän tien.

Varkaita ei varmaan koskaan saatu kiinni. Surullinen juttu, koska ei meilläkään sitä rahaa ollut liiemmälti.

Vielä eräs hevosiin liittyvä juttu. Oli kesäinen päivä joskus siihen aikaan, kun asuimme Murrossa. Isä oli aikeissa rakentaa riukuaitaa lehmiä varten joen rantaan, joten hän haki puita metsästä, joista aidan rakentaisi. Eräällä metsäreissulla olin minäkin päässyt mukaan. Reissu onnistui hyvin, mutta kuorman purkamisen jälkeen tapahtui pieni haaveri, joka on lähtemättömästi jäänyt mieleeni. Olin ollut mukana metsässä avojaloin, joten kuormaa purkaessamme isä sanoi, että käy hakemassa kengät jalkaan, niin pääset mukaan toisellekin reissulle. Kysyin isältä, että uskallanko mennä tuosta hevosen ja riukuläjän välistä kenkiä hakemaan. Hän sanoi, että kyllä uskallat, koska hevonen on säyseä, eikä ole koskaan ollut vihainen. Niinpä juoksin läjän ja hevosen välistä, mutta hevonen varmaankin säikähti menoani, joten se tommasi minua hampaillaan poskeen sillä seurauksella, että lensin jokitörmää alas ja poskeeni tuli usean hevosen hampaan jälki. Isä hermostui asiasta niin kovasti, että antoi hevoselle ”remmiapelia”. Minua oikein harmitti hevosen puolesta, koska saamani vamma ei ollut selkäsaunan arvoinen.


Elman uintiretki

Samaisen joen rannalta on jäänyt mieleen eräs kaunis kesäpäivä. Me moskulat olimme saaneet luvan käydä uimassa siinä pienessä joessa, joka oli kotimme lähellä. Aikamme vedessä räpiköityämme, huusi isä viereiseltä pellolta, jossa oli karhitsemassa, että käykääpä nyt vähän syvemmällä viruttamassa itsenne. Teimme työtä käskettyä. Isä huomasi kuitenkin, että yksi joukosta puuttuu, nimittäin Elma, jota ei näkynyt joukossa, kun tulimme kohti rantaa. Silloin isä hyppäsi aidan yli yhdellä loikalla ja kahlasi veteen hakemaan tyttöä. Hän löysi tytön aivan hetimiten ja puisteli häntä, että liiat vedet tulivat poissa suusta ja keuhkoista. Elma, selvittyään pienestä tuuperruksestaan, kehui vain, että ”minäpä se kävin vasta oikein kunnolla uimassa”. Näin selvittiin siitäkin kiperästä tilanteesta pelkällä säikähdyksellä, isän nopean toiminnan ansiosta.


Kiukuttelevat kotieläimet

Kotieläimistä tulee mieleen meidän suurikokoinen pässi, joka kasvoi yhdessä vasikan kanssa. Kun sitten vasikka piti lopettaa, meni pässi aivan sekaisin. Ei auttanut, vaikka tehtiin karsina navettaan paksuista propseista ja lankuista, aina pässi kuitenkin pökkäsi aitaan reiän ja karkasi.

Karattuaan kesäaikaan, se meni aina naapurin lehmälaitumeen ei koskaan lammaslaitumeen, johtuen varmaankin siitä, että oli kasvanut vasikan kanssa. Iltasella, kun karjaa ruvettiin laittamaan sisälle, eikä pässiä ollut paikalla, me Antin kanssa saimme tehtäväksemme mennä sitä hakemaan naapurin karjalaitumelta. Tehtävä oli meille mieluinen, koska tiesimme, että saamme ratsastaa pässillä takaisin kotiin. Pässi kun oli suuri, ja me olimme nokkelia, toinen meistä hyppäsi sen selkään ja laittoi kepin päähän äidin antaman palasen leipää, pistäen sen pässin nenän eteen. Pässi lähti tavoittelemaan leipäpalasta ja antoi samalla välillä kovaakin kyytiä selässä istuvalle. Mitä lähempänä pässin suuta leipäpala oli, sitä kovempaa se ravasi ja leivällä saattoi ohjata sen kulkua ihan minne halusi. Lujasti piti pitää pässin niskavilloista kiinni, jotta pysyi mukana. Vuorotellen juosta hipsimme pässin perässä, mutta eipä silloin vielä ottanut henkeenkään.


Koulunkäynti

Murrossa asuessamme, Antti aloitti koulunkäynnin ensimmäisenä, koska oli vanhin. Korsunperän koulu oli supistettu koulu ja sitä käytiin alaluokilla vain syksyisin ja keväisin muutama viikko. Kun sitten minun vuoroni oli lähteä kouluun, isä päätti, että odottaisin Elmaa vuoden, ettei hänen tarvitsisi lähteä kouluun yksin, koska koulumatka oli kuusi kilometriä. Tein kuten isä tahtoi ja koulunkäyntini aloitin vasta sinä syksynä kun täytin 8 vuotta. Koulumatkamme oli tosi rauhallinen. Aamuisin, kun menimme kouluun, laitoimme tielle jotain risuja tai vastaavia merkiksi. Illalla tullessamme totesimme, että taaskaan sinä päivänä ei ollut tiellä mitään liikettä, koska laittamamme merkit olivat aamuisella paikallaan.












Raaheen muutettuamme, minulla olisi ollut mahdollisuus päästä ikäni puolesta suoraan toiselle luokalle, mutta sattui niin ikävästi, että kun menin yrittämään sinne pääsyä, oli menossa lukutunti. Olin käynyt koulua vain kaksi viikkoa syksyllä ja kaksi viikkoa keväällä, joten lukutaitoni ei ollut opettajan mielestä riittävä toisluokkalaiselle. Opettaja sanoi, että eiköhän ole parempi mennä takaisin ekaluokalle ja opetella kunnolla lukemaan. Elma jäi kuitenkin jossain vaiheessa jälkeen yhden luokan, koska sairastui ja joutui olemaan poissa koulusta melkein koko lukuvuoden.

Koulua käytiin sitten päätoimisesti koko talvet ja ollessani viidennellä luokalla äidin tuttu opettaja rupesi puhumaan äidille, että poika pitäisi panna oppikouluun. Äiti hommasikin tarvittavat paperit ja tiedon siitä, että pystyisi minut kouluttamaan rahallisesti. Kun oppikouluun pyrkimispäivä koitti, läksin muka kokeisiin, mutta en kuitenkaan sinne mennyt. Sitten kun kouluun päässeiden nimet julkaistiin, äiti ihmetteli, kun ei minua oltu hyväksytty. Yritinhän minä päästä jatkoluokille Palonkylän kouluun, mutta en päässyt. Tämä siksi, että jatkoluokat Palonkylässä olivat supistetussa muodossa ja minä olisin joutanut töihin, koska isä oli sairastunut ja kotona olisi tarvittu rahaa kipeästi.

Kansakoulun jatkoluokilla teimme opintomatkan Helsinkiin ja Tampereelle. Matka kesti kaksi viikkoa ja olimme majoitettuna junanvaunuun. Rahaa matkalle ei äidillä ollut antaa yhtään, niinpä kävin nostamassa pankista kuudennelle luokalla saamani stipendin suuruudeltaan kymmenen silloista markkaa. Tällä rahalla tulin toimeen koko reissun ajan ja ostinpa Kepeltä vielä kamerankin ja rahaa vielä jäikin.

Ennen matkalle lähtöä kysyin äidiltä, olisiko mahdollista saada vähän paremmat housut, kun tässä nyt lähdetään oikein pääkaupunkiin. Äidin vastaus oli kieltävä, koska meillä ei ollut rahaa isän sairauden takia. Äitipä kuitenkin keksi keinon, jolla minulle saatiin rahaa housujen ostoon. Oli nimittäin kevät ja puistojen kevätsiivouksen aika. Äiti sanoi, että mennään yhdessä laasemaan kirkon puisto, niin saat uudet housut.

Niin tehtiin ja monen illan aherruksen jälkeen saatiin puisto laastua ja minusta tuli onnellinen samettihousujen omistaja. Kyllä sitten kelpasi lähteä opintomatkalle uusissa housuissa.

Kun olin vuotta liian vanhana viimeisellä luokalla olin sen ikäinen, että pääsin rippikouluun samaan aikaan. Pääsin siis ripille samana vuonna kuin lopetin kansakoulun. Molempien koulujen käynti ei oikein maistunut, muistan kun Katekismuksesta oli käytössä kannet rippikoulussa ja sisäsivut kansakoulussa.












Raahessa toimi siihen aikaan kansakoulupohjainen seminaari. Äiti oli käynyt puhumassa rehtorille mahdollisuuksistani päästä sinne, mutta ikää olisi pitänyt olla 17 vuotta, joten en päässyt. Sen jälkeen opettajakoulutus kansakoulupohjalta loppui Raahessa muutamaksi vuodeksi. Koulutuksen uudelleen alettua, olin ollut jo monta vuotta töissä kirjapainossa ja tottunut saamaan omaa rahaa, joten koulunkäynnin aloittaminen uudelleen ei tullut mieleenkään.


Joulumuistoja

Ensimmäinen joulumuistoni liittyy aikaan, jolloin muutimme Raaheen. Olimme jouluaattona saaneet pukilta muutaman laatikollisen tähtitikkuja. Meillä oli tapana nousta jouluaamuna hyvin aikaisin ylös. Niinpä sinäkin aamuna olimme valveilla jo paljon ennen kirkkoon menoa. Syötyämme äidin keittämän aamupuuron, läksimme ulos. Aamu oli hyvin kaunis. Oli aivan tyyni ja lunta leijaili maahan hyvin hiljalleen.

Silloin sytyttelimme, kukin vuorollaan tähtitikun ja juoksimme pitkin katua heitellen tähtitikkujen loput aina ylös ilmaan riemuhuutojen kera. Äiti kertoi myöhemmin naapurin mamman sanoneen, että kun hän katseli ikkunasta lasten jouluaamun riemua se oli hänessä herättänyt oikean joulutunnelman.

Myöhemminkin jouluaamuna nousimme aina aikaisin ylös, varsinkin äiti, joka jo neljältä nousi keittämään joulupuuroa. Vähän vanhempana, kun meistä suurimmat eivät enää uskoneet Joulupukkiin, tulee mieleen useita eri henkilöitä. Bruunin Jussi oli meillä vakiopukkina niin kauan kuin asuimme Kauppakadun yläpäässä...


Kauppakatu 17 oli pitkäaikainen kotimme

Muutettuamme Katinhäntään pukit myöskin vaihtuivat. Oli mukava nähdä, että aina puhelias Kaarelan Lempi pukkina ollessaan ei osannut sanoa juuri mitään, vaikka muuten oli aina suuna päänä äänessä. Mutta kun Lindin Kepe tuli pukiksi, niin kyllä puhetta piisasi ja panipa hän meidät kanssaan laulamaankin.

Eräänä Jouluna isä oli hommannut pukin ja sanoi minulle, että nyt on semmoinen pukki, ettei Erkkikään häntä tunnista. "No katsotaanpa", tuumasin. Kun sitten pukin tulon aika tuli, isä virnisteli edelleen ja kiusoitteli minua. Sitten kun pukki astui huoneeseen ja otti ensimmäisen askeleen, sanoin isälle, että Kallion Oiva näkyy olevan. Pukin lähdettyä isä kysymään, että mistä sinä sen tunsit vaikka ei kerinnyt mitään sanomaankaan. Kerroin isälle, että minulla on semmoinen näkömuisti, että kaikkien tuttujen kävelytyyli jää helposti mieleeni.

Muutenkin Joulunajan vietto suuressa lapsiperheessä oli mieliinpainuvaa, koska meillä oli semmoinen tapa, että Joulupäivänä ei saanut mennä mihinkään kotoa, vaan oli pysyttävä kotipiirissä. Kirkossa käytiin aamuvarhaisella ja sen jälkeen nautittiin jouluateria. Kavereita kyllä sai tulla ja saatiin viettää riemukasta elämää, eikä koskaan kavereita käsketty pois. Uudenvuoden yönäkin saimme vapaasti pelata koronaa ja muita pelejä, eikä äiti ja isä koskaan meitä kiellellyt, vaikka nuorten peli-ilo oli joskus korvia hyytävää. Usein pelien päätyttyä, joskus aamusella, äiti nousi jo keittämään koko porukalle aamukahvit ja kyseli vain kuinka hauskaa oli ollut.

Sitten Tapaninpäivänä saimme ottaa meidän hevosen ja lähteä sillä ajamaan Tapania, kuten silloin sanottiin. Eräänä Tapanina oli meillä vieraita Oulusta serkkujen muodossa ja ajaessamme kirkkoreellä Tapania, sattui eräässä kadunkulmassa pieni kolari. Todennäköisesti ajuri, en muista kuka meistä ajoi, halusi näyttää Oulun serkuille, että hevosella pääsee. Saapuessamme kadun kulmaukseen, vauhti oli liian kova ja käännettäessä kurvista jyrkästi, reki kaatui ja kaikki siinä olleet lensivät päistikkaa hankeen. Kenellekään ei kuitenkaan käynyt mitenkään, mutta kyllä nauru maistui, kun saatiin puisteltua lumet pois päältämme. Kotona tapahtumasta kertoessamme, isä ensin vähän nuhteli ajuria, mutta varmaan hymyili itsekseen, että siinä näitte oululaiset miten sitä Tapania oikein ajetaan.


Tiernapojat

Joulumuistoihin läheisesti liittyvät myös muistot tiernapoikana olosta. Raahessa oli 50 luvun alkupuolella monta hyvää tiernapoikaporukkaa. Siinä porukassa, jossa minä olin olivat Lindin Kepe, Kastellin Eero ja Laakson Jorma. Eero oli Herodes, Kepe Murjaanien kuningas, minä olin Knihti ja Jorma tähden pyörittäjä. Kilpailu esiintymispaikoista oli ankaraa ja siksipä pidettiin kansakoululla karsintatapahtuma, jonka läpäiseminen edellytti pääsemistä esiintymään. Meidänkin porukka kävi testissä ensimmäisenä esiintymisvuonna, esiinnyimme nimittäin kolmena peräkkäisenä Jouluna, mutta koelaulamaan emme koskaan päässet, koska opettaja tunsi meidät ja tiesi kykymme. Opettaja Penttilä vain totesi, että teidän ei tarvitse laulaa, koska joukossa oli kaksi kympin- ja kaksi ysin laulajaa.

Olimme kyllä harjoitelleet ahkerasti Lindin kamarissa ja kaikki varusteet olivat asianmukaiset. Lindin Martan mustasta sukasta saatiin murjaanille naama, ettei Kepen tarvinnut joka kerta noeta kasvojaan, koska peseytyminen oli ylen hankalaa. Isä oli tehnyt esityksessä tarvittavat miekat ja tähden ja kaikkien äidit ottivat osaa muiden esiintymisasujen tekoon.

Ensimmäinen varsinainen yleisölle tapahtunut esiintyminen oli urheilutalo Raahelassa , jossa oli Metalliliiton pikkujoulu. Ensijännityksen lauettua esitys sujui oikein mukavasti ja yllätykseksemme keräämämme rahapotti oli mielestämme suuri, peräti 17 markkaa mieheen. Polleina poikina läksimme kiitoslaulun jälkeen kohti koteja tosi hyvällä mielin. Useimmat esityksemme olivat työväentalolla, koska osalla meistä oli siellä tuttuja, jotka järjestivät meidät esiintymään. Perästä kyllä kuului, että miksi aina nuo pääsee sinne laulamaan, vaikka on kaupungissa useita porukoita. Jo silloin pelattiin suhteilla, kuten nykyäänkin. Laulukeikkoja oli kyllä muuallakin. Erään kerran meidät oli kutsuttu Hotelli Hansan alakertaan Raahen Osuuskaupan joulujuhliin. Otimme kutsun vastaan ja esiinnyimme juhlayleisölle ja keräsimme tavan mukaan palkkion, emme muuten koskaan pyytäneet kynttilän pätkiä, vaikka laulussa niin sanotaan, koska raha se oli joka ratkaisi. Kun olimme menossa ulos, tuli yläkerrasta nainen ja vinkkasi, että tulkaa tännekin laulamaan. Teimme työtä käskettyä, mutta minun laulaessani, eräs täti katsoi minua ja sanoi, ettei tuo laulaja ole meidän Kalevi. Kävi nimittäin niin, että yläkerrassa oli puhelinosuuskunnan juhla ja he olivat tilanneet laulajat omasta tuttavapiiristään. Kun laulut oli laulettu ja rahat saatu menimme ulos ja siinä se vasta selvisi, että olimme laulaneet väärässäkin paikassa. Sinne tilattu porukka oli ovella vastassa ja meinasi siinä tappelu syntyä, kun kerroimme mistä ollaan tulossa. Saimmepahan yhden ylimääräisen keikan.

Hauskin ja ehkä maaseutua opettavainenkin lauluretkemme suuntautui Olkijoelle. Siellä oli maataloustuottajien pikkujoulu ja Laakson Taimi, Jorman äiti, oli hommannut meidät sinne laulamaan. Hän oli järjestänyt meille kyydinkin Siposen Pentin pikkuautolla. Auto oli semmoinen kahden hengen sisällä istuttava, mutta kun avasi takakontin, niin siihen tuli istuimet, joihin me pojat varsin hyvin mahduimme. Ajaa köröttelimme sitten Olkijoelle Taimi -täti mukanamme. Kun vuoromme tuli laulaa, sanoi Taimi-täti, että sitten kun olette laulaneet, tulkaa ensin minun tyköni keräämään rahaa, koska eivät maalaiset olleet tottuneet tällaiseen tilanteeseen. Sitten laulettuamme teimme niin kuin täti pyysi ja hän pani hattuumme setelin, jotta toiset näkivät mitä varten rupesimme rahaa keräämään. Esimerkki tuotti hyvin tulosta, sillä kuulijakunta oli sangen otettua kun pääsivät nauttimaan tällaisesta ennennäkemättömästä esityksestä. En muista saatua summaa, mutta se ylitti kuitenkin kaikki retkellemme asetetut tavoitteet, varsinkin kun Taimi-täti maksoi omistaan kaikki autokyytiin liittyvät kulut.


Kolmena joulunaikana kiertelimme kaupunkia ja lauloimme aina yksityiselle silloin, kun joku perhe halusi meitä kuulla. Oli meillä vakinaisia tilaajiakin joka joululle. Yksi heistä oli elokuvateatterin johtaja Kalle Siponen. Hänen kotonaan kävimme laulamassa joka jouluaattona kello neljä. Johtaja maksoi meille mukavan palkkion ja saimme myöskin nauttia heidän joulukahvitteluistaan. Toinen vakiopaikka oli Matti Lindin koti jossa myöskin kävimme joka joulu. Siellä ei vain laulut oikein onnistuneet, koska isäntä oli aloittanut joulun vieton jo hyvissä ajoin ja oli laulun aikana niin hauskalla päällä, että sekosimme lauluissamme ja ne oli jätettävä kesken. Emme kerta kaikkiaan pystyneet esiintymään, koska isäntä piti sellaista showta, että emme voineet olla nauramatta. Mutta maksu saatiin ja kutsu seuraavaksi jouluksi tuli aina uudestaan ja taisi se viimein onnistuakin, nimittäin laulaminen. Se oli hauskaa aikaa ja nauru oli silloin herkässä. Seuraavana vuonna osalle meistä tuli äänenmurros ja tiernapoikatouhu jäi sikseen. Tämä oli hauskaa ja antoisaa aikaa, jonka varmaan muistan niin kauan kuin muistia on hitunenkin jäljellä.


Hevosjuttuja

Meillä kotona oli aina hevonen, koska oli myös karjaa ja siihen aikaan hevoselle oli aika paljon tilausajoja. Mekin pojat, sitten kun vähän kynnelle kykenimme, ajoimme jos jonkinlaisia reissuja.

Kerronpa tässä muutaman muistamani. Olimme veljesten kesken hakemassa heiniä Kummatista Anttilan Heikin mailta. Meillä oli silloin hevosena pieni ori, jolla oli tavallistakin niin sanottu kova suu. Olimme laittaneet kuorman täyteen heiniä ja läksimme ajamaan kotia kohti. Saavuttuamme radan ylikäytävälle, ori hoksasi, että mennäänpä rataa pitkin. Vaikka me pojat porukalla vedimme suitsista kääntääksemme hevosen takaisin tielle, se vain meni rataa pitkin. Vasta seuraavalla ylikäytävällä ori kääntyi takaisin normaalille tielle kuin mitään väärää ei olisi tapahtunut. Onneksi oli junaliikenne silloin niin vähäistä, ettei mitään vaaraa ollut. Niin ne heinät vain tulivat haettua, vaikka vähän olikin vaikeuksia kovasuisen hevosen kanssa.

Kerran tienasimme nopeasti rahaa hevosajolla, kun ajoimme makin alustaa Reiponkadun päässä olevasta talosta. Nimittäin meidän peltomme oli vain muutaman sadan metrin päässä talosta, josta ihmislantaa ajoimme. Porukalla loimme aina kuorman täyteen ja yksi lähti viemään sitä pellolle. Sillä aikaa toiset laittoivat valmiiksi malleja seuraavaa kuormaa varten. Ei siinä kauaa nokka tohissut, kun ajoimme alustan tyhjäksi ja saimme palkaksi tuntuvan korvauksen. En varmaan muista, mutta taisimme antaa kotiin vain osan palkasta ja pitää osan omiin tarpeisiimme, koska jos olisimme antaneet koko ansion kotiin, emme olisi saaneet itse mitään. Isä oli siinä suhteessa ankara.

Sen ajan ajot olivat kokolailla vakioita. Ihmiset tarvitsivat polttopuita ja vettä. Puita haettiin Santaholman sahalta ja vettä Jaakobin kaivolta.

Kilpukkakuorma, joka käsitti laidallisen puun päistä jääneitä palasia tai losoja maksoi neljä markkaa kotiin tuotuna samoin kuin tynnyrillinen vettä. Perjantaisin ja lauantaisin oli veden ajoa niin paljon kuin vain kerittiin, koska ihmiset tarvitsivat saunavettä.

Vesikärryjen suhteen oli ensimmäisellä kerralla suuria vaikeuksia. Olin hakenut vettä Jaakobin lähteeltä tynnyrin täyteen ja tulla köröttelin kotia kohti. Kaikki meni hyvin Kauppakadun kulmaan saakka, josta alkoi mukulakivikatu. Vesipiippu oli ostettu juuri ja se oli ollut käyttämättömänä useita vuosia, joten kolarattaat olivat ravistuneet. Päästyäni mukulakivikadulle, petti toinen kärryn ratas ja minä putosin hevosen takajalkojen ja tynnyrin väliin kiilaksi. Hevonen oli kuitenkin niin tarkka, että kun huomasi tapauksen, pysähtyi kuin naulan kantaan, katsoi taakseen, eikä liikahtanutkaan. Näin jalkani säästyivät varmalta loukkaantumiselta. Vesi täytyi laskea maahan ja haalata särkyneet kärryt kotiin korjattavaksi. Sen jälkeen ne kyllä kestivät veden ajamisen.

Minäkin olin heti kansakoulusta päästyäni hevosmiehenä Kivikartion rakennustyömaalla. Minulla oli isän verokirja, koska sillä ei mennyt ollenkaan veroja. Kun sain tilin, se piti tuoda kokonaisena isälle, eikä hän antanut minulle siitä penniäkään. Äiti oli siinä suhteessa viksumpi. Hän otti isältä tuomani tilipussin, otti siitä pienen osan ja laittoi sen sitten vesiämpärin pohjalle ja sanoi, että käyppä Erkki hakemassa vettä tuosta Vesterpakin vinttikaivosta. Siihen aikaan kun ei ollut vielä vesijohtoja. Näin minäkin sain osan tienaamastani palkasta ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Kivikartion rakennustyömaalla oli emäntänä meidän äiti. Se oli minulle hyvä asia, koska sain ilmaiset kahvit ja ruuat ja hevosemme Piku sai aina kahvitauolla palan leipää. Leivän antaminen Pikulle oli varsinainen seremonia. Tammalla oli nimittäin sellainen tyyli, että se tuijasi päällään kovasti, eivätkä oudot uskaltaneet mennä ollenkaan sen lähettyville, se ei koskaan kyllä loukannut ketään. Kun kahvitunti loppui ja menin tamman luo, se tiesi, että leipäpala oli jossakin minulle piilotettuna. Voi sitä pään heilutusta, hampaiden loksutusta ja ääntelyä, kun se yritti etsiä minusta sille kuuluvaa leipäpalasta. Rakennusmiehet olivat suorastaan peloissaan puolestani ja sanoivat, että kyllä se tuo hevonen vielä joskus syö tuon pojan. Sellaista vaaraa ei tosiaankaan ollut, sillä me olimme hyvät kaverit. Minä oli silloin 14 -vuotias ja Piku 18, joten minun oli "Teititeltävä" tammaa.

Kotiinlähtö työpäivän päätyttyä oli sellainen seremonia, että ukot haukkuivat minua sen vuoksi, etten ottanut heitä kyytiin kotimatkalle. Siihen oli omat syynsä: Kun Ruonan pilli huusi tasan neljältä, Piku oli oppinut siihen, että pillin huudettua lähdetään hetimiten kotiin. Niinpä pillin äänen kuultuaan, se katsoi minua kysyvästi, että joko mennään. Saatuaan myöntävän merkin, se lähti kuin pyssyn suusta täyttä ravia kohti kotia. Täysillä se juoksi Saaristokadun kulmaukseen, jonne asti tie oli aivan suora. Siitä se sitten käveli kotipihalle, peruutti kärryt oikealle paikalleen ja katsahti minua, että riisupa nyt ja anna ruokaa. Tällaisessa kyydissä ei ollut mitään mahdollisuutta pysäyttää tammaa ja ottaa työmiehiä kyytiin, hyvä kun itse pysyi kärryissä.

Kerronpa vielä tositarinaa eräästä isän markkinoilta ostamasta hevosesta. Se oli erittäin hyvä hevonen, mutta sillä oli yksi paha taipumus, josta se ei päässyt koskaan eroon. Nimittäin, kun mentiin semmoiseen paikkaan, jossa se muisti käyneensä ennenkin, se meni aivan sekaisen. Jos kyseinen paikka oli vaikka jokin piha, piti olla erittäin tarkkana ajoin kanssa, että sinne pääsi. Ruuna nimittäin arvasi mihin ollaan menossa ja vähän ennen porttia se hyppäsi täyteen laukkaan, jos ei osannut pitää varaansa.
Isä selitti asiaa siten, että ruunaa oli jossain tutussa paikassa kohdeltu kaltoin, joten pelko johtui siitä. Ruuna oli erittäin helläsuinen. Kun hevosen pito meille pojille oikein onnistunut kyseisestä vaivasta johtuen, isä päätti myydä ruunan.

Myynti tapahtui talvimarkkinoiden aikaan ja se oli melkoinen näytelmä. Ostajat olivat nimittäin ottaneet vähän miestä väkevämpää ja olivat hyvin rempseitä ostoaikeissaan. Koeajolle lähdettyään ei isä kelvannut mukaan, koska he tunsivat olevansa hyvässä osto ja ajovireessä. Niinpä he menivät porukalla meidän jäädessämme odottelemaan, milloin he palaisivat. Aikojen kuluttua he yrittivät tulla takaisin pihallemme, mutta ruuna piti yllä sellaista vauhtia, etteivät he uskaltaneet kääntää pihaan. Kun hevonen oli pari kertaa mennyt kotimme ohi tuhatta ja sataa, isä sanoi, että minun pitää mennä ajamaan hevonen pihaan. Niin hän tekikin. Kun porukka taas kerran meni ohi, isä hyppäsi reen jalaksille ja otti ohjat käteensä ajaen hevosen hyvin hitaasti pihaan. Ostajat olivat pidätelleet hevosta oikein tosi lujaa ja siitä se ei koskaan tykännyt. Isä oli kyllä sanonut, ett sitä pitää ajaa suitset hyppysissä. Eivathän vähän rohkasua ottaneet ostajat olleet isää kuunnelleet ja sitten siinä kävi niin kuin kävi. Hevonen myytiin loppujen lopuksi Rantsilaan ja ajamalla sinne vietiin.

Vielä eräs muisto hevosista, ei kuitenkaan meidän omista. Oli kaunis kesäpäivä ja me kavereiden kanssa olimme päättäneet lähteä yöksi Ämmän saareen. Mutta asiassa oli tavallinen mutta. Meillä ei ollut venettä, eikä kukaan muukaan saanut kotoaan sellaista. Ei muuta kun kävellen Ilolinnan kautta Maijan pauhaan ja siitä kahlaamalla Ämmään. Menin ensimmäisenä kahlaajana ylittämään salmea, mutta silloin tapahtui aika kiperä tapaus. Ämmän saaressa nimittäin oli varsalaidun ja yksi varsoista oli tietojemme mukaan vihainen.

Kun olin saapumassa saaren rantaan, varsalauma yllättäen ilmestyi paikalle ja vihainen orivarsa lähti ajattamaan minua. Juoksin minkä kintuistani pääsin ja ehdin ennen oritta Ämmän pookiin niin ylös ettei se minua saanut kiinni. Toiset pojat olivat katselleet kilpajuoksuani vedessä seisten ja olivat sitä mieltä, että uusi sadan metrin nuorten ennätys olisi varmaan syntynyt, jos kellomiehet olisivat olleet paikalla. Näin onnellisesti tämäkin tapaus päättyi ja olimme yön jos toisenkin saaressa, eikä varsat meitä sen jälkeen häirinneet.


Riemua pyllymäessä.

Joskus talvisin käytiin laskemassa pyllymäkeä museon rannassa tai olitiin kaupunginosien välisiä lumisotia tai pelattiin katukiekkoa jonkun puhalla. Kesäisin pelattiin jalkapallon sarjaotteluita, seurattiin radiosta tulleita maaotteluja niin innokkaasti, että kerrankin junalla pelaamasta Oulusta tullessani, oli Lindin Kalervo asemalla pyörän kanssa vastassa, että varmasti jouduttiin seuraamaan Suomi-Ruotsi maaottelua radiosta.

Kotityöt oli aina ensin tehtävä ennenkuin pääsi poikain kanssa menemään omiin touhuihin. Monesti kävi niin, että kun oli kiire johonkin määrättyyn paikkaan, kaverit tulivat porukalla auttamaan kotitöiden tekemisessä, että jouduimme nopeammin lähtemään omiin leikkeihimme.

Eräänä juhannusaattona, meillä silloin rakennettiin uutta kellaria, isä sanoi edellisenä iltana, että juhannuksen vietti alkaa vasta sitten kun kellarin seinät on valettu. Kävimme silloin illalla sanomassa kavereille, että tulkaa auttamaan valussa, jotta päästään aikoinaan lähtemään saareen juhannuksen viettoon. Isällä oli selvästikin tarkoitus pidätellä meidän juhannusjuhlien vieton alkua, koska oli tällaisen homman järjestänyt aatoksi. Aamulla valutöiden alkaessa isän yllätykseksi tuli lauma poikia auttamaan talkoissa, joten jo ennen puolta päivää olimme valmiit lähtemään omiin rientoihimme. Ei siinä isälläkään ollut mitään sanomista kun kerran työt oli tehty niin kuin oli sovittu.

Kavereiden kanssa

Neljä- ja viisikymmenluvulla, kun ei ollut TV:tä, touhuttiin kavereiden kanssa aivan eripaljon kuin nykyään kaveripiirit tekevät. Kesäisin pelattiin paljon kaikenlaisia pallopelejä, kuten jalka- pesä- ja sulkapalloa. Meidän piha yleensä oli sulkapallopaikkana, koska meitä veljeksiä oli viisi. Myöskin jalkapalloa pihalla harjoiteltiin, varsinkin maaliin ampumista, koska Antti oli maalivahti ja tarvitsi harjoitusta

Tässä harjoittelussa oli vain se huono puoli, kun se tapahtui naapurin hirsiseinää vasten, että seinän takana asustava täti tuli melkein aina sanomaan meille, että pojat hellittäkää vähän potkujen kovuutta, kun hänen taulunsa eivät tahdo pysyä seinällä. Kyllä kai me aina varoituksen kuultuamme vähän potkua hiljennettiin, mutta kukapa sitä kovin kauan muistaa.

Myöskin sulkapallossa oli kovia otteluita. Mielellään pelattiin Anttia vastaan, koska hän oli kova syöksymään, maalivahti kun oli eikä pelännyt heittäytyä maahan, vaikka piha oli melko kivinen. Lentopallo, kuulantyöntö ja kolmiloikka kuuluivat myöskin lajivalikoimaamme.

Kuulantyönnössä oli selvä jako; Matti työnsi voimalla ja yleensä pisimmälle ja me toiset tirriäiset tekniikkaa hyväksi käyttäen. Kyllä yleensä voima voitti. Kerran keväällä, ensilumien sulettua pihalta, olimme taas kerran hyppäämässä vahditonta kolmiloikkaa, kun meillä silloin koulukortteeria oleva seminaarilainen tuli koulusta ja pyysi saisiko hänkin ottaa osaa kilpailuun. Me, mielestämme hyvät hyppääjät, otimme hänet mukaan kilpaan. Vähän nolosti siinä kuitenkin kävi, kun hän, riisuttuaan vain päällystakkinsa, hyppäsi aikakin metriä pitemmälle kuin me toiset. Asiaa ihmetellessämme, hän kertoi harrastaneensa lajia oikein kilpailumielessä ja hypänneensä jopa SM-kisoissa. Eipä ihme, ettemme pärjänneet.

Talvisin pelasimme pihallakin jääkiekkoa. Erään kerran harjoitellessamme lämäriä liiterin seinää vasten pappamme Erkki Ville oli siellä särkemässä puita ja hermostui paukkeesta niin, että nakkasi kiekon naapurin pihalle. Tällöin otimme papan puhutteluun ja kerroimme, että meidän mielestämme on parempi olla möykkäämässä kotipihalla kuin jossain muualla. Pappa mietti asiaa hetken, kaivoi taskustaan lompakon ja antoi rahat uuden kiekon ostoon. Sen jälkeen pappa ei koskaan meitä enää kieltänyt pelaamasta omalla pihalla, kuitenkin ohi mennessään puisteli päätään katsoessaan meidän kovaa ilonpitoa.

Oma armeijaan lähtöni oli muistiin painuva tapahtuma. Vanhin veli Antti oli lähtenyt armeijaan lokakuussa 1955, jolloin isä rupesi piikittelemään minua, ”Erkki se ei kelpaa edes armeijaan, kun on niin pieni ja laiha”. Välimme isän kanssa eivät muutenkaan olleet aivan kunnossa, koska isä ei oikein hyväksynyt minun tekosiani eikä varsinkaan sitä, kun moitiskelin häntä kotiintuloaikojen rajoituksista ja kaikenlaisista muistakin erimielisyyksistä. Niinpä päätin näyttää isälle, että kyllä minäkin kelpaan muuhunkin kuin ilmanaikoisiin hommiin. Menin käymään lääkärissä ja sain armeijaan kelpaavat paperit. Lähetin anomuksen sotilaspiiriin ja anoin pääsyä armeijaan heti seuraavan helmikuun lähtöön.


Sotilaspiirin papereiden tultua takaisin niihin piti saada isän allekirjoitus. Annoin paperit hänelle ja pyysin hyväksyntää, jolloin isä pisti nimen alle ja sanoi, ”ei ne kuitenkaan sinua sinne hyväksy”. Kahden viikon kuluttua tuli pavelukseenastumismääräys ja lähdin sinne tammikuussa 1956. Lähtöni oli kaikille yllätys olinhan vasta 17-vuotias. Armeija-aikana välimme isän kanssa paranivat siinä määrin, että hän anoi minulle kesällä heinäntekolomaa ja ostipa heinäpellolla ollessamme minulle vielä Lupilootankin ja näin osoitti hyväksyneensä minut niin sanottujen miesten joukkoon. Armeijasta tultuani menin takaisin töihin Raahen Kirjatyöhön, jossa olin ollut töissä jo ennen armeijaan menoa. Muutaman ajan kuluttua ostin moottoripyörän, jolla ajamiseen oli isälläkin lupa, mutta vain omalla vastuullaan, sillä hänellä ei ollut siihen tarvittavaa ajolupaa. Sai ajella, mutta jos jäisi kiinni niin olisi ottanut pyörän ilman lupaani, joten asiasta ei voitaisi minua syyttää. Kyllähän isä pyörällä ajaa pärryyttelikin ilman että koskaan kärähti ilman korttia ajamisesta.

Siihen aikaan kokoonnuttiin iltaisin yleensä Valion baarin kulmille, josta sitten kukin läksi omille teilleen, kuka minnekin. Jos piti hakea jotain tiettyä henkilöä, ei tarvinnut kuin baarin kulmalla aina seisseeltä Vileniuksen Sepolta kysäistä, niin Seppo kyllä tiesi kunkin henkilön liikkeet, koska oli aina passissa kulmilla


Äidin ja isän viimeiset matkat

Isän viimeinen automatka


Äidin viimeisellä matkalla oli kunniavartio

Lapsuus ja nuoruus loppuvat, mutta elämä jatkuu.

Loppu