Pena muistelee

Sukulaisten kesken

Sukulaisvierailut olivat 1950- ja 1960-luvuilla ainakin meidän perheessämme hyvin tavallisia ja mieluisia tapahtumia; molempiin suuntiin eli että sekä saatiin vieraita ja että käytiin vierailuilla sukulaisissa.

Isällähän oli vain yksi sisko, Laura. Samalla kuitenkin samassa perheessä oli myös äidin veli, Esa-eno. Heillä oli neljä lasta: Anja, Eero, Olli ja Liisa. Näistä tietysti pojat Eero ja Olli olivat mieluisimpia vieraita. Samoin oli kivaa kun pääsi Ouluun vieraisille.

He asuivat Karjansillalla osoitteessa Taipaleentie 3. Alue oli rakennettu sota-ajan jälkeen rintamamiesten asuinalueeksi ja talot olivat myöhemmin saamani tiedon mukaan Ruotsin valtion Suomen valtiolle lahjoittamia tyyppitaloja, joita sotaveteraanit saivat ilmeisesti edullisin lainoin hankituksi. Talo sijaitsi pienellä tontilla, eikä se antanut meille pojille paljon mahdollisuuksia poikasille tyypillisiin leikkeihin. Tontti rajoittui kuitenkin laajaan leikkikenttäalueeseen ja sen antamia mahdollisuuksia käytimme totaalisesti hyväksemme. Myöskin silloisen Oulun kaupungin tuntemusta sain opiskella varsinkin Eeron asiantuntevalla opastuksella.

Silloin kun pojat tulivat Raaheen vierailulle, oli se juhla-aikaa. Varsinkin Eero oli hyvin ahkera vierailija meillä Raahessa ainakin niin kauan kun pääsi kesätöihin. Meillä oululaisia kiinnosti ennen kaikkea hevonen ja myöskin muut kotieläimet niin kauan kun meillä eläimiä pidettiin. Myöskin meidän tilava piha-alue ja rannan läheisyys.Olihan se heille myöskin mummula, koska Fiia- mummu ja Ville- pappa asuivat samassa talossa.

Äidillä oli laaja sisarusparvi ja heidän 50-vuotisjuhlansa sattuivat kahta puolta vuotta 1960. Suurin osa 60-luvun puolelle. Me serkuksetkin olimme silloin jo teini-ikäisiä ja kukin oli omanlaisensa persoona. Nämä silloiset sukujuhlat ovat ainakin minulle antaneet mahtavan tilaisuuden tutustua tätien ja enojen ajatusmaailmaan sekä heidän perheisiinsä.

Niiltä ajoilta jääneet lämpimät muistot ovat yhä mielessä ja varmaankin muokanneet omaa arvomaailmaa tiettyyn suuntaan. Kaikki enothan olivat esimerkiksi sotaveteraaneja. Yksi heistä oli kaatunut jatkosodassa 19-vuotiaana alikersanttina. Esalla oli oikea käsi kiväärinluodin murjomana lähes toimintakyvytön, ja hän oli joutunut opettelemaan esim. kirjoittamisen vasemmalla kädellä. Silti hän toimi työelämässä koko sodan jälkeisen ajan eläkkeelle saakka.

Kuten edellä olevasta on käynyt ilmi oli kanssakäymisemme juuri Esan ja Lauran perheeseen kaikkein läheisintä.

Sitten olivat nämä kaukaiset serkut Kuusamossa ja Varkaudessa.Kuusamossa asui Lauri-enon perhe ja Varkaudessa Anni-tädin perhe. Molemmilla oli suunnilleen samanikäisiä lapsia kuin meilläkin. Oli kuitenkin niin, että matka molemmille paikkakunnille oli niin pitkä, että mahdollisuudet vierailuihin silloisena aikana meille olivat mahdotonta. Kanssakäyminen siten jäi lähes sen varaan, että joku äidin sisaruksista vietti jotain merkkipäiväänsä. Kuitenkin Anni-täti vieraili Pohjanmaalla sitkeästi lähes joka kesä ottaen mukaansa aina jonkun tai jotkut lapsistaan.

Kuusamossa asuvan Lassi-enon perhe jäi vielä vieraammaksi. Lauri ja hänen vaimonsa Martta olivat molemmat yrittäjiä ja heillä lienee ollut vaikeuksia irrottautua työympyröistään edes kesän aikana. Martta-rouvaa pidettiin lisäksi hieman mahtavan sorttisena. Myöhemmin kun omalla perheellämme olemme tutustuneet häneen paremmin tiedämme, että hän oli todella miellyttävä ja vieraanvarainen ihminen.

Nivalassa oli äidillä vielä kaksi velimiestä ja heidän perheensä. Nivala oli meille siten tavallinen vierailupaikka, mutta yökylässä itse en muista esim. Kettulassa monestikaan olleeni. Ehkä jatkoimme sieltä matkaa Karsikkaalle, jossa mummun kanssa saatoimme olla joskus viikkokunnissa.

Äidin velimiehistä Esko asui Rantsilassa aina 1950-livun alkupuolelta saakka. Rantsila oli mukava vierailupaikka ja siellä kävimmekin aika usein, koska matka Raahesta sinne oli hyvin kohtuullinen.

Raahessa asui tietysti Hilda-täti ja hänen merkityksensä on aina ollut meille hyvin tärkeä. Hildalla oli yksi tyttö Hillevi, joka avioitui oululaisen Auvo Junttilan kanssa. Heidän lapsensa olivat sitten samanikäisiä meidän perheemme nuorimpien lasten kanssa.

Hilda-täti asui aviomiehensä Jussi Bruunin kanssa nätissä omakotitalossa, joka oli aina hyvin mieluisa kyläpaikka, vaikka siellä ei lapsia enää ollutkaan. Hillevin vanhin lapsi Helena asui kyllä myöhemmin opiskeluaikanaan mummonsa luona, mutta muutoinkin olimme aina tervetulleita Hilda-tädin huusholliin. Auttelimmepa me lapset vartuttuamme häntä joissain askareissakin silloin tällöin. Hilda-täti vieraili myös meillä usein ja spontaanisti ja olipa Jussikin nauraa höröttämässä joskus mukana. Silloin kun suurin osa lapsistamme oli vielä ”pukkiuskossa”, on Jussi kuulemma ollut lähes vakituinen joulupukki meillä.

Kaikenkaikkiaan voi todeta, että sukulaisvierailut ja muu yhteydenpito sukulaisten kesken muodistivat merkittävän osan entisajan kanssakäymisestä. Siksipä ei ole ihme jos nyt vanhemmiten tuntuu, että serkustapaamisia pitäisi pystyä järjestämään. Meillähän oli vuonna 1982 Pajulan suvun sukujuhla, ja senkin jälkeiset hyvät muistot ovat omiaan innostamaan uusiin tapaamisiin ennen kuin on liian myöhaistä.

Pentti Seppä

PS. Tämän artikkelin olen kirjoittanut useita vuosia ennen juuri ollutta sukujuhlaamme.

Kiitos vielä kaikille mukana olleille!