lauantai 10. lokakuuta 2009

BIO HUVIMYLLY meidän Cinema Paradisomme! *

Olin kuin olinkin ensimmäisenä jonossa, puristamassa rystyset valkoisina Huvimyllyn ovenkahvaa!
Tuo ovi, joka oli vielä lukittuna, johtaisi kohta meidät suoraan Afrikan sydämeen - Tarzanin, Pojan ja Janen mukaan leijumaan liaanien varassa irti tästä räntäsateesta.
Takanani oli pitkä jono, joka ylsi pitkälle yli Brahenkadun. Olin lujasti päättänyt, että se on tällä kertaa minun kädessäni tämä kahva, eikä hitto vie Kaarelan Maukan, joka edellisellä leffareissulla pääsi yllättämään.
Aika lähellä jonon kärkipäätä näkyivät myös muut Katinhännän kaverit, Suomelan Mara ja Jorkki, Raikuvaaran Nisse, Kankaan Eku, Karin Kässy, Ruohosen Leke, Sankarin Pena, Lindin Kepe ja muut. ”Vihollisporukoista” – keskikaupungin, Velekaperän ja Kaivokadun jätkistä vain muutamat onnekkaat olivat päässeet katkomaan meidän katinhäntäläisten voitokasta keulapään jononmuodostusta, ja esimerkiksi Nevalan Mara ja Kopsakankaan Raku näkyivät säälittävän kaukana jossain Osuuskaupan portin kohdalla. Oltiin nääs poikien kanssa eilen päätetty, että tällä kertaa ”me ollaan keulilla!”. Tyttöjäkin näkyi siellä täällä, Silvennoisen Anneli ja Leena ainakin, ja Silve tietenkin Alponsa käsikynkässä, myös lapaluotolaisia vilahteli siellä häntäpäässä. Erityisen hienolta minusta tuntui, että Norion Reijo, Muhosen Jussi, Kastellin Imppa ja Kartion Tane, nuo syvästi kunnioittamamme
Isot Pojat seisoivat kiltisti meidän pienempien takana jonossa – se loi tilanteeseen aivan omaa juhlantuntua. Ja mikä komeinta: jonoon näytti asettuvan jo aikuisiakin, jopa keskikaupungin herrasväkeä!
Äkkiä sieltä hänniltä, Brahenkadun tähtäyspisteestä kajahti huuto:
- Nyt se tullee! Siposen Kalle tullee!
- Justiinsa käänty Kirkkokavulta Pekkatorille!
Koko pitkä ihmisletka sai sähköiskun. Jono tiivistyi ja lyheni hetkessä, jokainen käänsi rintamasuuntansa kohti paratiisin ovea ja painautui kiinni edessään seisovaan. Tönimistäkin tapahtui ja pientä kinastelua, mutta järjestys säilyi.
- Nyt se on jo Raahenkavulla!
- Nyt se on Seutunkaupan kohalla!
- Nyt Postin kohalla! Huudettiin vuoronperään jonon hänniltä.
Mitä lähemmäs Kallen jykevä hahmo vaaleassa perperissään kassalipas kainalossaan tuli, sitä hiljaisemmaksi jono jäykistyi, ja tulijan etenemistä selostavat huudot vaimenivat lopulta ketjussa eteneviksi kuiskauksiksi. Ja kun Kalle kääntyi Pitkällekadulle ja minäkin hänet nyt näin, oli jo täysin hiljaista.
Pyhä Pietarimme taivaan avaimineen oli saapunut.
Kallen jyhkeä hahmo selvästi hidasti askeltaan Pitkälläkadulla. Hän selvästi nautti jokaisesta metristä. Jono hiljaa huokaili onnesta ja odotuksesta, hiven pelkoakin leijui ilmassa – ettei vain ilmoittaisi, niin kuin kerran oli käynyt, että Tarzanin kelat eivät olleetkaan saapuneet. Juhlavassa ohimarssissa päät kääntyivät, katseet seurasivat Valkokankaan Ruhtinasta. Bio Huvimyllyn omistaja, kaupunkimme kulttuurin avainhenkilö, arjesta vapahtaja, suurten tarinoiden avaaja, avaimet oikeanpuoleisessa perperintaskussa, oli vihdoinkin siinä.
Minun valkeaksi puristunut nyrkkini hellitti taivaanportin kahvasta. siirryin askeleen taakse. Jono takanani ymmärsi joustaa. Nyökkäsin nöyrästi, kopsautin oikean kenkäni vasenta vasten tervehtiäkseni. Kalle murahti jotain, nytkäytti hieman päätäänkin, jopa vilkaisi minuun päin! Olin onnesta pyörtyä. Aina Kalle ei näin tehnyt. Oli siis hyvällä tuulella.
Eikä ilmoittanut kelojen myöhästyneen!
Sujautti vain avaimet lukkoon – ja taivaan portti avautui!
Osasimme olla ryntäilemättä. Kalle oli meidät tavoille kasvattanut. Jono eteni rauhallisesti, onnesta väristen eteisaulan lippuluukulle, joka oli minulle erityisen vaikea luukku – niin kuin kaikki onnen luukut ovat minulle usein olleet - liian korkealla.
Varvastin, kurotin ja sain kuin sainkin lunastettua pilettini Afrikkaan ja suureen seikkailuun.
Siirryin odottamaan Katinhännän porukkaa salin sisäänkäynnin viereen.
Kalle asettui onnentemppelin ovelle valmiina repimään lippuja. Paikannäyttäjä-poika taskulamppuineen ilmestyi hänen taakseen. Kallen asemapaikka sijaitsi aitiolooshin portin kohdalla. Sitten kun aitio-säätyyn armoitetut tulisivat, Kalle oli näin valmiina avaaman heille portin pehmustettuun karsinaansa, jopa hieman kumartamaan.
Maukka tuli ensimmäisenä viereeni ja kuiskasi:
- Tiiäkkö nää kuka tuo paikannäyttäjä on?
- Eikö se oo yks velekaperänen.
- Määki meinaan ruveta paikannäyttäjäksi.
- Ei ne kuule ota näin nuoria.
- Ei otakaan. Mutta heti ku mää täytän kuustoista niin varmana rupian.
- Sunhan piti ruveta isona veturinkulijettajaksi.
- Joo, mutta mää oonki päättäny ruveta paikannnäyttäjäksi.
- Päästät sitte mut alaovesta pommilla.
- Enkä päästä. Korkeintaan ensimmäisellä väliajalla voit tulla, kun päästän muut kusiränniin. (Kelanvaihtotauoilla meillä oli nimittäin tapana rynnätä alaovesta ulkokujalle pissalle. Ja usein sisäänpalaajia oli muutama pojannaskali enemmän kuin ulosmenneitä.)
Katinhännän porukka alkoi olla koossa. Kalle viittasi, että nyt saa tulla.
Ja me tultiin. Me astuttiin kaikkein pyhimpään, onnemme taivaalliseen temppeliin
Ja me asteltiin kuudelle ensimmäiselle penkkiriville, joihin lippumme oikeuttivat. Ja seinustan ylväät valopylväät hehkuttavat pojansieluihimme tämän maailman kauneinta valoa, lämmintä kuin joulukuusen kynttilät. Ja ne loistavat sitä yhä, tänäkin päivänä.

* Tämän tositarinan kirjoittamiseen minut innoitti Giuseppe Tornatoren hieno nostalginen elokuva CINEMA PARADISO, joka kuvaa italialaisen pikkukaupungin elokuvateatterin roolia ihmisten elämässä, ja josta Peter von Bagh on sanonut:
”Se tunkeutuu aikaan, jolloin inhimillisyyden keskipisteenä oli uskontoakin voimakkaammin elokuvan toinen todellisuus.”
Matti Pajula